Vanha mies sairasvuoteellaan valvoo,
väsynyt mies kultakelloaan palvoo.
Käsin vapisevin hän aarrettaan kantaa:
-Mukaan en saa. Kenelle voisin sen antaa?
Elämän tiimalasi jo tyhjäksi valuu.
Etenee matka, mahdotonta on paluu.
Purkumiehet nyt lyövät rajusti hirttä,
noutaja huoneessa virittää lähtövirttä.
Havahtuu vanhus, tuokion tuntee ja kuulee.
Varastetuksi hän kultakellonsa luulee.
Kuoleman siteistä käsi ei kohota jaksa:
-Kultakelloni hintaa ei kukaan maksa.
Jäähtyvää poskea vasten viisarit siirtyy.
Lähenee lähtö, iäisyysnäkymät piirtyy.
Kohoaa kuolevan rinta kerran viimeisen,
tyynylle turtana kierii kellonsa kultainen.
(tuntematon)
Löyriin yläkerran kätköistä tämän vanhan runon, joka osaa pysäyttää miettimään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti